Elokuu 2019, Rantakatu 1, Radisson Blu-hotellin takapiha.
Siinä missä vain vähän aiemmin oli vielä ollut parkkipaikka, onkin nyt soikion muotoinen monttu. Pohjalla makaa liikkumattomana jokin tumma ja kostea. Sen pinta läikehtii öljyisenä, ja kun aurinko löytää sen, se leimahtaa sateenkaaren väreihin.
Hirsiä ja lankkuja vierekkäin ja sikin sokin: sehän on kuin valtava hedelmävati! Ja sen tuoksu… Mikä ihmeellisen kaunis otus!
Oulun keskustan kaivauksien yhteydessä vuonna 2019 tehty löytö on yllättävä ja harvinainen: yksi vanhimmista Pohjois-Suomessa säilyneistä hylyistä. Alus on nimetty Hahtiperän hylyksi kaivauspaikalla 1500–1800-luvuilla toimineen Oulun ensimmäisen sataman mukaan. Osa hylystä palaa jälleen Ouluun osaksi Oulun museon uutta näyttelyä, joka avautuu Tiimassa 9.10.2026. Näyttely on osa kulttuuripääkaupunkivuoden virallista ohjelmaa.
Oulun museon museolehtori Katariina Vuori liittyi Museoviraston arkeologitiimiin tutkimusavustajana, kun hylyn löytymisestä oli kulunut pari päivää. Ja aivan pian mikään ei olisi ennallaan. Aivan pian hän rakastuisi vanhaan limisaumaiseen lotjaan.
Nalkissa putkien alla
Oulun keskustasta elokuussa 2019, syvältä maan uumenista paljastunut hylky järjesti melkoisen spektaakkelin. Alusta alkaen oli selvää, että kyseessä oli poikkeuksellinen tapaus. Löytöpaikan, löytösyvyyden ja aluksen rakennusteknisten piirteiden perusteella voitiin olettaa, että kyseessä oli todennäköisesti Pohjois-Suomen vanhin säilynyt hylky. Myöhemmin selvisi, että käytetyt rakennuspuut oli kaadettu kasvukauden 1684 jälkeen ja ne olivat kasvaneet pohjoisessa Suomessa, mahdollisesti Pohjois-Pohjanmaalla.
Hylkylöytöjä on Pohjois-Pohjanmaan rannikolla vireään merelliseen menneisyyteemme nähden vähän. Pitkälti tämä johtuu meremme mataluudesta: uponnut alus jauhautuu paksujen jäämassojen voimasta helposti kappaleiksi ja leviää hyrskyn myrskyn.
Mutta nyt, alkujaan Vaakuna-nimellä tunnetun hotellin takapihalla, nalkissa maahan upotettujen viemäri- ja lämpöputkien alla, makasi roteva mäntypuinen alus. Eikö hylkyä todellakaan ollut hoksattu silloin, kun maata edellisen kerran ronkittiin hotellin rakentamisen aikaan, 1970-luvun alussa?
Arkeologit Matleena Riutankoski ja Johanna Mujunen tutkivat hylkyä.
Melko varmaa on, että maansiirtotöiden aikana oli tuolloinkin tullut vastaan vanhaa puuta, olihan paikalla ollut aikoinaan vilkas Hahtiperän satama laitureineen ja varastomakasiineineen. Voi olla, ettei 1970-luvulla pysähdytty miettimään, mistä mikäkin lahonnut lautatorrakka oli peräisin. Hahtiperän hylystä puuttuvat ylemmät laitarakenteetkin ovat ehkä tuhoutuneet viimeistään tuossa rytäkässä. On muistettava, että noihin aikoihin arkeologiassa keskityttiin esihistoriaan ja vielä suhteellisen nuoren tasavallan kansallisen alkuperän vahvistamiseen. Kiinnostus kaupunkikaivauksia ja historiallisen ajan arkeologiaa kohtaan – eli aikaa, jolloin on jo osattu kirjoittaa – tuli vasta myöhemmin.
Oli miten oli, siinä se pötkötteli muina aluksina loppukesästä 2019.
Hahtiperän hylkylöytöä pakataan siirtokuljetusta varten. Kuva: Mika Friman / Oulun taidemuseo
Tykyttäviä arpia ja aavekipua
Kun asialliset arkeologit tarkastelivat hylkyä mittanauhoineen ja vaaituslaitteineen, minä tunnustelin puutarhahansikkaan läpi kirveenjälkiä kuin tykyttäviä arpia. Hamuilin punaruskeasta, vettyneestä kylkikaaresta kohtaa, josta olisin voinut tuntea aluksen pulssin.
Montun pohjalla makaava hylkyvanhus hengitti vielä. Se huokaisi täyteläisen ja tervaisen hönkäyksen. Siinä oli jotakin toisenlaisesta maailmasta ja toisesta ajasta peräisin olevaa, horrostavan eläimen arvaamattomuutta. Katkenneet laudankappaleet ja murtuneet kylkikaaret viittasivat siihen, että olentoa oli haavoitettu.
Avuton jättiläinen makasi levän ja kalojen kiduksissaan purskutteleman suistoveden tuoksuisessa piilossaan. Osittain tukevana ja ehjänä, osittain jo lahonneena. Aluksen vääjäämätön katoaminen ja siihen liittyneiden muistojen hapertuminen piirsivät kummallisen sillan yhdestä lajista toiseen, honkapuisesta hylystä ihmiseen. Meissä oli käynnissä samanlainen prosessi.
Moottorisaha pärähti. Hylystä leikattiin viipale puun kasvulustoista tehtävää ajoitusta varten. Vatsanpohjassa tuntui aavekipua: jättäkää se rauhaan! Sitruunaisen kirpeä tuoksu nousi kuopasta. Vieläkin, yli kolmesataa vuotta myöhemmin, puu muisti olleensa joskus osa metsäpopulaatiota, ja kun terä satutti sitä, vihlaisu sai sen lähettämään pihkaisen varoitussignaalin muille. Turhaan.
Laineita, kauhua ja kofeiiniaddiktiota
Hylyn vaiteliaisuus ja tiedon sirpaleisuus houkuttelivat täyttämään aukkoja mielikuvituksella. Vietin kaivauspäiviä sepittämällä päässäni fiktiivisiä tarinoita. Missä paatti oli ajelehtinut, leijunut, keinunut silloin, kun se oli vielä ollut merikelpoinen alus? Olivatko rakentajat antaneet sille nimen, ja kuka oli ollut mukana sen matkoilla, jakanut tuulet ja aaltojen vauhkon limisaumarungossa?
He olivat eläneet toisenlaisessa maailmassa, jossa maapallon mittasuhteet ja kaukaiset kolkat rakentuivat palasista ja toisen käden tiedosta: matkustavaisten kertomuksista, merenkulkijoiden tuomista eksoottisista kuriositeeteista, hollantilaisista kukkasipuleista tai Itä-Intian kauppakomppanian alusten maustelastien tuoksuista. Oulussa opeteltiin vasta keittämään kahvia, totuttelemaan kummalliseen kitkerään makuun; juuri hylyn veistämisen aikaan käynnistyi minuunkin ulottuva ja minussa jatkuva musta kofeiiniaddiktio.
Kun hiekkaa oli kaavittu hylyn yltä ämpäritolkulla, tursusi lankkujen välistä jotakin tummaa ja pörröistä: joku on vain vähän ennen isonvihan alkua (1713) sotkenut sekaisin pikeä ja lampisirppisammalta, levittänyt sitä tilkkeeksi. Kun loppukesän aurinko lämmitti lankkujen väliin levitettyä töhnää, se tuoksui tervapastillilta. Teki mieli maistaa, nuolaista vaivihkaa.
Mistä hän oli unelmoinut, ollessaan tuossa samassa kohdassa alusta, tuo tilkkeen sivelijä? Me hengitimme saman tervan tuoksua. Mitä hän oli aamulla syönyt, oliko mitään? Mitä hän vihasi, pelkäsi, rakasti, miltä hänen naurunsa kuulosti kesäisin, kun ilta oli ihana eikä aurinko malttanut laskea? En edes uskalla ajatella, miten hänelle kävi, kun vihulainen tuli, kylvi isoa vihaa, julmuutta, kauhua ja kuolemaa.
Hylystä lohkottu pala ennen konservointia: puuosat on irrotettu toisistaan konservoinnin ajaksi ja pala kootaan takaisin kasaan konservoinnin valmistuttua. Kuva: Matleena Riutankoski / Museovirasto, Arkeologian kuvakokoelma.
Prinsessakylpyjä ja kolmiulotteista kuvausta
Kun hylkyä oli kaivettu kaksi viikkoa, kun se oli puhdistettu, tongittu, kun siihen oli kajottu ja se oli riisuttu aivan paljaaksi, tervantuoksuinen romanssimme loppui. Hylky paloiteltiin ja vietiin etelään, jossa sille annettiin lempinimeksi Hahtiperän prinsessa. Prinsessa mitattiin ja kopeloitiin päästä varpaisiin, kuvattiin kaksi- ja kolmiulotteisesti.
Kappale sen kehoa valikoitui pitkälliseen konservointiprosessiin, ja yhtäkkiä aika lähti vierimään takaperin: tappi, kotkattu rautanaula ja lankku kerrallaan säilytettävä osa purettiin kuin legorakennelma. Joidenkin taitava ja huolellinen työ palautettiin alkutekijöihinsä.
Hahtiperän hylyn osia tutkitaan Museoviraston laboratoriossa. Kuva: Oulun museo.
Siivu Hahtiperän hylkyä – neljän kylkikaaren levyinen lohkopala – on ollut paapottavana Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskuksessa Vantaalla vuodesta 2019 lähtien. Sille valmistettiin sen mittojen mukainen kylpyamme, sitä tupsuteltiin pehmeällä harjalla ja sen iholta kuorittiin ruoste, sitä on kyllästetty muovilla ja jäädytetty. Aivan pian sen on aika palata kotiin.
Ja vieläkin minä kaipaan sokkotreffejämme syvällä, kolmensadan vuoden takaisessa pienen pohjoisen kaupungin sataman liejuisessa pohjassa. Lapsenomaista ihmettelyä, paahteista tervakaramellituoksua. Intiimiä kosketusta ja omituista hullaantumisen tunnetta, jota kai rakkaudeksikin voi kutsua.
Teksti: Katariina Vuori on kirjailija ja arkeologi, joka työskentelee Oulun museossa museolehtorina ja työstää Oulun yliopistossa merelliseen kulttuuriperintöön, luoviin osallistumismenetelmiin ja kulttuuriperintöhyvinvointiin liittyvää väitöskirjaa. Hän on käsitellyt Hahtiperän hylyn biografiaa gradussaan sekä fiktiivisissä ja maagisrealistisissa teksteissään.